Sosiaalisuus maan perii. Tai jotain.

Se on jotekin jännä, kuinka joillain ihmisillä on suorastaan polttava tarve puhua täysin tuntemattomille ihmisille aivan kuin he olisivat ylimmät ystävät, vaikka totuus on se, että kumpikaan ei ole koskaan aikasemmin edes tavannut.
Tällaiset ihmiset eivät suoranaisesti ärsytä minua, mutta eivät ne kyllä mitään suosikkejanikaan ole. Onhan se tietysti mukava, että jonkun ihmisen sosiaaliset taidot ovat kehittyneet jo niinkin pitkälle, että voi aivan tuosta noin vaan aloittaa keskustelun jonkun ventovieraan kanssa. Harmi vain, että yleensä se toinen osapuoli on tälle maailmalle täysin vieras ja tuntee itsensä kahlituksi puhujan luomaan omaan todellisuuteen, jossa kaikki ovat ystäviä kaikkien kanssa.

Tällaisia ihmisiä parveilee melkein riesaksi asti bussi- ja ratikkapysäkeillä. Yleensä he tuttavallisesti lähestyvät uhriaan ja kysyvät jotain perin älykästä kuten: "Paljonko kello on", samalla sujauttaen rannekellonsa hihan suojiin, jottei ovela juoni paljastuisi. Tietämätön uhri tietenkin ystävällisesti ilmoittaa paljonko kello on, mutta hänellä ei ole aavistustakaan mitä seuraavaksi tapahtuu. Kellonaika laukaisee sen suunnattoman puheripulin, joka on vääntänyt Puheliiaan Paavon suolistoa koko päivän. "Ihanko totta? Eilen muuten istuin tähän aikaan kotona paskalla! Väänsin kyllä semmoset tortut, ettei ole ennen nähty!". Itsetuhoiset ajatukset valtaavat mielen ja äärimmäinen agressio kasvaa entistä suuremmaksi. Vielä pitkään tämän jälkeen heräät yöllä hikisenä omaan huutoosi ja korvissasi vaimeasti kaikuu tuon paholaisen lähettilään lausumat sanat.

Toinen hyvä (tai huono) esimerkki on yli-innokkaat bussikuskit, jotka kohtelevat matkustajia kuin he olisivat ylimpiä ystäviä jo vuosien takaa. Tervehtimisen astuessa sisään vielä ymmärtää ja se tulee, jopa minulta, jo melkein automaattisesti. Vuosien harjoitus viimein palkitaan. Nyt vain pitäisi oppia katsomaan silmiin. Tervehtiminen on OK, mutta hyvästeleminen on jo naurettavaa! Siis kuka edes ajatteli, että se olisi hyvä idea huutaa sieltä kuskin pienestä kopperosta; "Hei hei!". Saanen udella?? Siinähän menee pasmat sekaisin aivan totaalisesti ja yhtäkkiä huomaat, että nuo ovet, joista sinun piti hypätä ulos, sulkeutuvat edessäsi ja oletkin menossa jo seuraavalle pysäkille. Pidä se perkeleen kita kiinni ja anna minun rauhassa astua ulos bussista. Saatan näin tulla uudelleenkin.

Vielä yksi! Nyt kyllä tulee tekstiä siihen tahtiin, että en ihan heti lopetakkaan. Hakkaan näppäimistöni palasiksi vielä illan päätteeksi.
Minut on aivan lähiaikoin esitelty aivan uudenlaiselle tietoisuudelle. Ihminen, joka nauttii työstään täysin rinnoin. Onko maailman kahdeksas ihme viimein löytynyt? Onko kaikki mihin olemme ennen uskoneet sittenkin pelkkää harhaa? Kuka tätä blogia oikeasti lukee?
Kyseinen mies on varsin sympaattinen heppuli, joten tästä syystä en hänestä mitään pahaa haluaisi kirjoittaa. Koetan siis olla kaunopuheinen. Tämä mystinen mies on alepan myyjä.
Hymyillen kuin jakoavain, hän palvelee jokaista asiakasta yhtä aurinkoisesti ja kysyy kuulumiset ja toivottaa hyvät jatkot. Sitten astun kuvaan minä. Minä kyyninen saastainen satiainen, joka hädin tuskin osaa toivottaa hyvää syntymäpäivää omalle isälleni. Mitä teen? Mitä pitäisi tehdä? Mies kysyy vaikeita! Mitä minulle kuuluu? En minä tiedä? Ei mutta hetkinen, mitäs vittua se tuolle kuuluu? Olen hiljaa! Se on vastaus, joka hiljaisuudessaan kertoo kaiken mitä haluan sanoa. Poistun kaupasta juosten ja itken itseni uneen.

Eihän näille raukoille voi sanoa mitään pahaa. Siitähän tulee paha mieli itselle. Hehän yrittävät vain olla ystävällisiä. Tuskin he itse tajuavat aiheuttavansa valtaisaa mielipahaa. Vaikka he tarkoittavat hyvää, niin heidän tulisi muistaa, että Suomalaiset ovat varsin primitiivinen junttikansa, joka kokee sosiialisen kanssakäymisen taisteluna elämästä ja kuolemasta.


- Vaikeaa on. Puhuminen.