Sosiaalisuus maan perii. Tai jotain.

Se on jotekin jännä, kuinka joillain ihmisillä on suorastaan polttava tarve puhua täysin tuntemattomille ihmisille aivan kuin he olisivat ylimmät ystävät, vaikka totuus on se, että kumpikaan ei ole koskaan aikasemmin edes tavannut.
Tällaiset ihmiset eivät suoranaisesti ärsytä minua, mutta eivät ne kyllä mitään suosikkejanikaan ole. Onhan se tietysti mukava, että jonkun ihmisen sosiaaliset taidot ovat kehittyneet jo niinkin pitkälle, että voi aivan tuosta noin vaan aloittaa keskustelun jonkun ventovieraan kanssa. Harmi vain, että yleensä se toinen osapuoli on tälle maailmalle täysin vieras ja tuntee itsensä kahlituksi puhujan luomaan omaan todellisuuteen, jossa kaikki ovat ystäviä kaikkien kanssa.

Tällaisia ihmisiä parveilee melkein riesaksi asti bussi- ja ratikkapysäkeillä. Yleensä he tuttavallisesti lähestyvät uhriaan ja kysyvät jotain perin älykästä kuten: "Paljonko kello on", samalla sujauttaen rannekellonsa hihan suojiin, jottei ovela juoni paljastuisi. Tietämätön uhri tietenkin ystävällisesti ilmoittaa paljonko kello on, mutta hänellä ei ole aavistustakaan mitä seuraavaksi tapahtuu. Kellonaika laukaisee sen suunnattoman puheripulin, joka on vääntänyt Puheliiaan Paavon suolistoa koko päivän. "Ihanko totta? Eilen muuten istuin tähän aikaan kotona paskalla! Väänsin kyllä semmoset tortut, ettei ole ennen nähty!". Itsetuhoiset ajatukset valtaavat mielen ja äärimmäinen agressio kasvaa entistä suuremmaksi. Vielä pitkään tämän jälkeen heräät yöllä hikisenä omaan huutoosi ja korvissasi vaimeasti kaikuu tuon paholaisen lähettilään lausumat sanat.

Toinen hyvä (tai huono) esimerkki on yli-innokkaat bussikuskit, jotka kohtelevat matkustajia kuin he olisivat ylimpiä ystäviä jo vuosien takaa. Tervehtimisen astuessa sisään vielä ymmärtää ja se tulee, jopa minulta, jo melkein automaattisesti. Vuosien harjoitus viimein palkitaan. Nyt vain pitäisi oppia katsomaan silmiin. Tervehtiminen on OK, mutta hyvästeleminen on jo naurettavaa! Siis kuka edes ajatteli, että se olisi hyvä idea huutaa sieltä kuskin pienestä kopperosta; "Hei hei!". Saanen udella?? Siinähän menee pasmat sekaisin aivan totaalisesti ja yhtäkkiä huomaat, että nuo ovet, joista sinun piti hypätä ulos, sulkeutuvat edessäsi ja oletkin menossa jo seuraavalle pysäkille. Pidä se perkeleen kita kiinni ja anna minun rauhassa astua ulos bussista. Saatan näin tulla uudelleenkin.

Vielä yksi! Nyt kyllä tulee tekstiä siihen tahtiin, että en ihan heti lopetakkaan. Hakkaan näppäimistöni palasiksi vielä illan päätteeksi.
Minut on aivan lähiaikoin esitelty aivan uudenlaiselle tietoisuudelle. Ihminen, joka nauttii työstään täysin rinnoin. Onko maailman kahdeksas ihme viimein löytynyt? Onko kaikki mihin olemme ennen uskoneet sittenkin pelkkää harhaa? Kuka tätä blogia oikeasti lukee?
Kyseinen mies on varsin sympaattinen heppuli, joten tästä syystä en hänestä mitään pahaa haluaisi kirjoittaa. Koetan siis olla kaunopuheinen. Tämä mystinen mies on alepan myyjä.
Hymyillen kuin jakoavain, hän palvelee jokaista asiakasta yhtä aurinkoisesti ja kysyy kuulumiset ja toivottaa hyvät jatkot. Sitten astun kuvaan minä. Minä kyyninen saastainen satiainen, joka hädin tuskin osaa toivottaa hyvää syntymäpäivää omalle isälleni. Mitä teen? Mitä pitäisi tehdä? Mies kysyy vaikeita! Mitä minulle kuuluu? En minä tiedä? Ei mutta hetkinen, mitäs vittua se tuolle kuuluu? Olen hiljaa! Se on vastaus, joka hiljaisuudessaan kertoo kaiken mitä haluan sanoa. Poistun kaupasta juosten ja itken itseni uneen.

Eihän näille raukoille voi sanoa mitään pahaa. Siitähän tulee paha mieli itselle. Hehän yrittävät vain olla ystävällisiä. Tuskin he itse tajuavat aiheuttavansa valtaisaa mielipahaa. Vaikka he tarkoittavat hyvää, niin heidän tulisi muistaa, että Suomalaiset ovat varsin primitiivinen junttikansa, joka kokee sosiialisen kanssakäymisen taisteluna elämästä ja kuolemasta.


- Vaikeaa on. Puhuminen.

Sammakoita syljen suustani

Sitä sattuu. Auttamatta aina väärissä tilanteissa ja väärässä seurassa. En tiedä mitään muuta, mikä tuottaisi niin paljon päänvaivaa ja huonoa omaatuntoa, kuin sanoa jotain täysin idioottimaista jossain aivan väärässä tilanteessa. Sen jälkeen tulee aina sellainen; "Tulkaa ja ampukaa minut" -tunne, joka muuten kestää aivan saatanan pitkään.

Voit vain kuvitella mitä se toinen osapuoli, joka on joutunut sammakoittesi uhriksi, oikein ajattelee. Luultavasti tälläkin hetkellä hän kutomassa sinusta Voodoo-nukkea, johon voisi vihansa purkaa tai jotain muuta yhtä luovaa tai kiroaa sinut alimpaan helvettiin. Tavat on monet.
Ehkä sitä joskus vaan kannattaisi ihan vain pitää suunsa visusti kiinni, jos ei ole mitään älykästä sanottavaa. Liian usein tuo on aivan liian vaikea ohje noudatettavaksi ja siksipä se jää unholaan aina kerta toisensa jälkeen. Kyllä sen aina jälkikäteen muistaa, mutta siinä puhetulvan hurmassa ei koskaan. On se niin väärin.

Ainoa oljenkortesi pois siitä huonon omantunnon ja ahdistuksen kierteestä on se, että se henkilö, jonka kanssa olet tekemisissä, tietää, että olet täysi idiootti ja päästät suustasi mitä sattuu. Muuta keinoa en keksi. Voithan aina yrittää pyytää anteeksi sosiaalisia kykyjäsi, jotka ovat jumittuneet Neanderilaisten tasolle, mutta riippuen siitä mitä sieltä saastaisesta suusta oiken muljahti ulos, niin anteeksipyynnön teho heittelee. Vastassa on siis luultavasti mykkäkouluja ja muuta kivaa! Pidä. Vittu. Hauskaa.

Meille tavan tampioille pitäisi olla markkinoilla, joku sähköpanta, joka laitetaan kaulan ympärille ja se sitten antaa sähköiskun aina kun tekee mieli sanoa jotain aivan perättömän idioottimaista. Eikä siis mikään pieni sähköisku. Mielellään sellainen, joka tapailee sähkölamauttimen tehoja, eli sellaiset 50.000 volttia. Siinä kyllä miettii kaksi kertaa ennen kuin sanoo yhtään mitään ja hyvänä plussana koko äijä oikenee niille sijoilleen elottoman tavoin.
Tämän laitteen keksijä ansaitsisi varmasti Nobelin -palkinnon ihan tosta vaan. Olisi se sen verran mullistava keksintö.

Minä tosin kuolisin liiallisiin sähköiskuihin, koska saisin niitä joka viides minuutti.


- Vihaan itseäni ja haluan kuolla.

Voi vee är!

Kuvittele päässäsi seuraava tilanne:

Heräät aamulla ja kaadat saavillisen kahvia kurkustasi alas. Raahaudut zombien tavoin näyttöpäätteen eteen ja katsot juna-aikataulut. Junamatka edessä. Pelottaa.
Erehdyt katsomaan lämpömittariin, joka näyttää -20 astetta pakkasta. Määränpää, oli se sitten mikä tahansa, alkaa tuntua toisarvoiselta.

Lähdet liikkeelle hyvissä ajoin, jotta et joutuisi seisomaan viiltävässä pakkasessa turhan pitkään. Saavut asemalle, joka on täynnä kylmettyneitä ihmisiä, jotka lasittunein silmin katsovat toiveikkaina aikataulua. Tunnet myötätuntoa heitä kohtaan. Pysähdyt hetkeksi katsomaan portaikkoa, joka johtaa junalaiturille. Se näyttää portilta jäätyneeseen helvettiin. Otat ensimmäisen askeleen ja liukastut jäätyneeseen oksennukseen ja putoat kohti tuntematonta. Peräpukamat ovat tosiasia.

Löydät itsesi portaikoin toisesta päästä. Paikka on tuttu, olet ollut täällä ennekin. Silmäsi etsivät aikataulua hektisesti ja huomaat, että kohtalon hetki on jo lähellä. Minuutit kulkevat kuin vesi aavikolla.

Katsot aikataulua uudemman kerran vain huomataksesi, että juna on myöhässä. Tuntuu, kuin joku olisi työntänyt tikarin sydämesi lävitse. Ajatuksesi eivät enää pysy kasassa, olet ahdistuksen ja hulluuden kehässä. Et voi kuin odottaa, että joku tulisi ja pelastaisi sinut. Tuo pelastaja on juuri seitsemän minuuttia myöhässä aikataulusta.

Minuutit kulkevat kuin tunnit konsanaan. Olet menettämässä elämänhalusi. Aika on jälleen käsillä. Katsot horisonttiin toiveikkaana, mutta et näe mitään lumipeitteen lävitse. Et näe valoja saati kuule raiteiden kalinaa. Korviin kajahtaa korkea C-nuotti ja kuulet sanat; "Juna on vaihteistovian vuoksi vielä Helsingissä". Päässäsi naksahtaa jokin ja kaivat taskustasi ainoan kahden euron kolikon ja työnnät sen laiturilla olevaan automaattiin. Automaatin luukkuun tipahtaa yksi Sultan -kondomi. Tunnottomin käsin avaat kondomi paketin ja vedät kondomin päähäsi. Menetät tajuntasi ja kaadut elottomana laiturille odottamaan seuraavaa junaa helvettiin.

Saattoi olla hieman liioiteltua, mutta tuolta minusta aina tuntuu, kun VR ilmoittaa, että junat on TAAS myöhässä. Mietityttää niin jumalattomasti, että mikä ihme siinä on niin vaikeata saada ne junat kulkemaan, vaikka onkin nyt pari astetta pakkasta. Tilaisivat junansa vaikka Siperiasta. Siellä kyllä tiedetään mitä pakkanen on! Mutta ei, kyllä ne junat on saatava Italiasta.

VR voisi hienojen värimaailmojen sijaan keskittyä vaikka juniensa toimintaan. Väri muuttui vihreäksi, mutta kyllä minä aina tulen muistamaan VR:ää hyvinkin punaisissa merkeissä, kun silmäni vihasta punaisina tuijottavat tuota kirottua aikataulua, jossa numerot vilistävät koko ajan vain sovitusta aikataulusta kauemmaksi.


-Kirottua

Sunnuntait on kivoja

Yksinpuhelut on kivoja. Minä harrastan sitä, koska se on minun tapani lyödä itseäni selkään ja sanoa; "Teit parhaasi", vaikka alitajuntaisesti teidän, että en ole oikeasti tehnyt mitään minkään asian hyväksi. Eli ts. Huijaan itseäni ja viilaan itseäni linssiin sen minkä ehdin.
Olen, tottakai, tietoinen siitä. En ehkä ylpeä, mutta tietoinen. Se on ongelma.

Ehkä pakenen sitä, että elämää ei voi ainaisesti leikkeihin kuluttaa. Vaikka se hauskaa onkin, niin omaa oksaa siinä loppupeleissä sahaa. Oma sahani on kuitenkin sen verran tylppä, että murtumispiste on vielä suhteellisen kaukana. Mutta se muuttu terävämmäksi päivä päivältä. Olen tästäkin tietoinen, mutta pakenen sitäkin. Petollinen kierre. Johtunee varmaan enimmäkseen siitä, että turhaudun äärimmäisen helposti ja heitän leikin sikseen heti kun eteen tulee este, joka tuntuu ylitsepääsemättömältä. Yleensä ratkaisu tähän "ylitsepääsemättömään" ongelmaan on todella yksinkertainen. En vain osaa hyödyntää tietoja ja taitojani ja yleensä löydän itseni pyytämässä apua kolmannelta taholta, joka etsii minulle tuon puuttuvan tiedon, jonka olisin itsekkin löytänyt, jos vain olisin perehtynyt asiaan kauemmin kuin viisi minuuttia.

Jotenkin menee jo itsesäälin puolelle. Tuntuu vähän siltä. Kuulostaa myös pahasti siltä.

Yleensä ongelmani pyörivät siinä matemaattisen lahjattomuuteni ympärillä. Kyseinen ongelma on esteenä myös tulevaisuuden suunnitelmilleni. Joku astetta fiksumpi henkilö näkisi tässä jo syyn alkaa tekemään asialle jotain, mutta minä tykkään olla aina erilainen kuin muut. Mutta toivottavasti nyt kuitenkin saan itsestäni sen verran irti, että selätän kyseisen ongelman. Aina voi toivoa. Se vaan ei poista sitä ongelmaa, vaikka se siltä hetkittäin tuntuukin. Toivo on vain ensimmäinen askel ennen pettymystä.


*sob

Yhteiskunnan ärsyke nro. 1

Kaikki ovat varmaan huomanneet, että tietyillä ikäryhmillä on aivan suunnaton näyttämisen ja esilläolon tarve, joka yleensä ilmenee tarpeettomana mölysaasteena ja paskanjauhantana.

Yleensä kyseiset mölyapinat kulkevat laumoissa, koska eihän yksin nyt ole kiva uhota, joku voi vaikka sanoa jotain takaisin! Eihän se nyt sovi, siitähän tulee paha mieli ja äidille lisäpyykkiä.
Eli tähän kyseiseen skenaarioon pätee sanonta; "Joukossa tyhmyys tiivistyy". Harmi vain, että joukon ÄO laskee samalla samassa suhteessa. Yleensä nämä pikkuhirviöt tyytyvät laukomaan viisauksiaan hyvän matkan päästä siltä varalta, että jos joku ottaa itseensä niin pakoon pääsee oikein mallikkaasti. Kuinka urhoollista.

Mutta nämä hiekkalaatikon valtiaat pääsevät aivan uuteen valoon, kun he astelevat leuka pystyssä mäkkärin ovesta sisään ja tilaavat syvällä rintaäänellä, joka yleensä muuttuu ultraääneksi, euron juustoja. Kiitosta ei kassaneidille heru, sillä sehän olisi kiltti ele. Joukon alfauros ei tyydy ottamaan vain yhtä pilliä vaan kahmaisee niitä kouran täydeltä todistaakseen muille, että hän on pomo! Sitten etsitään se pöytä, joka on kaikista eniten esillä ja sitten alkaa kovaääninen "keskustelu", joka ei jätä ketään kylmäksi! Keskustelun edetessä tunteet alkavat kuumeta ja on pakko saada virvoketta! Ilmassa kaikuu terävä sihahdus, kun joukon alfauros korkkaa tölkin ES -energiajuomaa. Hän juo tietenkin kaiken itse, sillä hän on pomo!

Eräs toinenkin seikka on havaittavissa näissä pikku-riiviöissä ja se seikka on heidän IRC-Galleria profiilit! Ensimmäiseksi huomaa, että suurin osa heistä on joitain ns. Hoppareita, joka on jo sinällään aika kammottavaa. Sitten huomaa geneeriset kuvat, jotka on nähnyt tuhat kertaa aikaisemmin.

Hyvänä esimerkkinä voi mennä galleriaan ja etsiä yhteisöä nimellä: "Mulla on cap" ja mennä tekemään itse erilaisia havaintoja.
Ensimmäinen havainto, jonka itse tein, oli se fakta, että yhteisön keski-ikä on ruhtinaalliset 13-vuotta. Josta väistämättä herää kysymys, että minkälaiset vanhemmat näitä oikein tuottaa? Jos näinkin nuori ihmisen alku näyttää jo tuolta, niin minusta siinä on jo syytä huoleen. Mutta minkäs minä sille voin.
Seuraava havainto tehdään siinä vaiheessa, kun päätetään vierailla jäsenten profiileissa. Silmään iskee pelottavan usein yhteisöt kuten:
* 100% Hetero
* 110% Hetero
* Cheek
* Panen parasta, eli sua
* Pannaanko menemään vai mennäänkö panemaan

Käteni alkaa hapuilla isäni haulikkoa, mutta hillitsen itseni ja juon kupillisen sitruunateetä.

Sitten ihmiset vielä kyselevät minulta, että miksi, oi miksi minulla on niin negatiivinen asenne nykynuorisoa kohtaan? No miksihän? Mietitään oikein joukolla nyt.
Nykynuoriso edustaa kaikkea sitä mikä saa minun kattilan aina kiehumaan yli.
* Ylenpalttinen pätemisen tarve
* Turha vittuilu ventovieraille
* Naurettavat argumentit
* Oman iän yliarviointi ( Vittu, mie oon jo 12v niin saan tehä mitä haluan! )

Vanhempien pitäisi tuoda koivuniemen herra kylään hiukan useammin, jotta tällaisilta yhteiskunnan ärsykkeiltä säästyttäisiin.


Paska kaupunni

Kirjaimet on perseestä

Kirjaimet tuottaa iloa, surua, kohua, paheksuntaa, mielenhäiriöitä, pahaa mieltä, mielipahaa ja kaikkea muuta kivaa. Lista olisi pitempikin, mutta mielenkiintoni ei riitä niiden listaukseen.
Kirjaimet muodostavat sanoja, jotka iskevät lukijan tajuntaan kuin talonmies Pikkaraisen vasara. Toisaalta, edes talonmies Pikkarainen ei tule koskaan iskemään yhtä kovaa. Vaikka kova mies onkin. Nyt mennään jo asian vierestä. Takaisin asiaan.

Kirjaimet on ihan kivoja aina toisinaan. Oikein käytettyinä ne voivat olla ihan hyödyllisiäkin! Niillä voidaan ilahduttaa toista ihmistä tavalla, jota ei voi sanoin kuvailla. Tosin puhutut sanatkin koostuvat kirjaimista, joten puhun taas paskaa. Mutta ei se mitään, sen osaan paremmin kuin moni muu. Taas mennään asian vierestä. Jotenkin ei nyt kirjoittaminen tunnu kiinnostavan, mutta kirjoitan kuitenkin, kun sosiaalinen kanssakäyminen ajatusteni kanssa tuntuu tällä hetkellä loogisimmalta vaihtoehdolta. Niin siis ne saatanan kirjaimet!!

Kirjaimet on salaperäisiä. Niiden taa voi kätkeä syviä tunteita ja pahoja ajatuksia. Viaton lukija voi vain arvuutella päässään mitä näiden kirjainten taa on oikeasti kätketty. Löytyykö niiden takaa absoluuttinen totuus vai petollinen valhe, joka vie hengen ja järjen? Etsivä löytää, jos tahtoo.

Kirjaimet ovat elottomia ja ilmeettömiä olentoja. Ne eivät anna todellisia aikeitaan liian helposti ilmi, koska kirjaimet ovat, kuten sanoin, ilmeettömiä. Joskus niitä voidaan elävöittää ns. hymiöillä, jotka myös usein koostuvat kirjaimista, joten yhtä tyhjän kanssa taas. Samalla, kun ns. hymiöt elävöittävät tekstiä, niiden taa kätkeytyy aina jotain suurempaa, jotain salaperäistä, jotain mystistä, jotain pelottavaa. Jotain mistä et voi koskaan olla varma.
":D" -Hymiö, joka osoittaa suurta iloa ja huvittuneisuutta. Ehkä jopa naurua. Harvoin todellista sellaista.
": )" -Hymiö, joka symbolisoi hymyä, iloa ja tyytyväisyyden tunnetta. Yleensä totta, mutta sitä voidaan myös käyttää katalasti hyväksi ja verhoilla lauseet, kuten; "Kiinnostaa kuin kilo paskaa", "Kunpa olisit jo viimein hiljaa", sen taa.
"XD" -Hymiö, joka koostuu pelkästään kirjaimista. Tämän vuoksi siihen ei kannata turhan usein luottaa. Kyseinen hymiö symbolisoi äärimmäistä huvittuneisuutta ja todella railakasta naurua. Useimmiten kyseinen hymiö tulee käyttöön, kun joku postittaa muka hauskan YouTube -linkin, jota et jaksa syystä taikka toisesta katsoa.
Muihin hymiöihin en edes jaksa perehtyä, koska minua potkittaisiin siitä hyvästä nivusiin.

Kirjaimet koskevat enemmän kuin puhutut sanat. Tämän tiedän faktaksi, koska elän suurimman osan ajastani näyttöpäätteen takana, koska olen niin saatanan säälittävä yksilö aina kun sille päälle satun. Mutta ei puhuta siitä sen enempää.
Puhuttaessa kasvotusten jonkun kanssa olet turvassa kirjaimien tuottamalta ahdistukselta, koska et näe niitä. Kirjaimet ovat läsnä kaikissa kuulemissasi sanoissa, mutta ne on ovelasti piilotettu ääniaaltojen sekaan. Puhuminen on mukavaa, koska silloin sinulla on kuva siitä mitä on odotettavissa. Voit aavistaa minkälaista tekstiä on tulossa, kun näet ihmisen kasvot. Kasvot ovat täynnä ilmeitä ja ilmeet antavat ilmi tietyt tunteet, jotka ovat sillä hetkellä kytkettyinä ajatuksiimme.

Kirjaimet taas ovat sellaisia pikku perkeleitä, että ne voivat aivan pystymetsästä sanoa jotain aivan hirveää ja pilata tunnelman täysin. Saatana kirotkoon kirjaimet!

PS. Tänään vihaan kirjaimia, huomenna jotain muuta.


Hyvää hiljaisuutta