Sunnuntait on kivoja

Yksinpuhelut on kivoja. Minä harrastan sitä, koska se on minun tapani lyödä itseäni selkään ja sanoa; "Teit parhaasi", vaikka alitajuntaisesti teidän, että en ole oikeasti tehnyt mitään minkään asian hyväksi. Eli ts. Huijaan itseäni ja viilaan itseäni linssiin sen minkä ehdin.
Olen, tottakai, tietoinen siitä. En ehkä ylpeä, mutta tietoinen. Se on ongelma.

Ehkä pakenen sitä, että elämää ei voi ainaisesti leikkeihin kuluttaa. Vaikka se hauskaa onkin, niin omaa oksaa siinä loppupeleissä sahaa. Oma sahani on kuitenkin sen verran tylppä, että murtumispiste on vielä suhteellisen kaukana. Mutta se muuttu terävämmäksi päivä päivältä. Olen tästäkin tietoinen, mutta pakenen sitäkin. Petollinen kierre. Johtunee varmaan enimmäkseen siitä, että turhaudun äärimmäisen helposti ja heitän leikin sikseen heti kun eteen tulee este, joka tuntuu ylitsepääsemättömältä. Yleensä ratkaisu tähän "ylitsepääsemättömään" ongelmaan on todella yksinkertainen. En vain osaa hyödyntää tietoja ja taitojani ja yleensä löydän itseni pyytämässä apua kolmannelta taholta, joka etsii minulle tuon puuttuvan tiedon, jonka olisin itsekkin löytänyt, jos vain olisin perehtynyt asiaan kauemmin kuin viisi minuuttia.

Jotenkin menee jo itsesäälin puolelle. Tuntuu vähän siltä. Kuulostaa myös pahasti siltä.

Yleensä ongelmani pyörivät siinä matemaattisen lahjattomuuteni ympärillä. Kyseinen ongelma on esteenä myös tulevaisuuden suunnitelmilleni. Joku astetta fiksumpi henkilö näkisi tässä jo syyn alkaa tekemään asialle jotain, mutta minä tykkään olla aina erilainen kuin muut. Mutta toivottavasti nyt kuitenkin saan itsestäni sen verran irti, että selätän kyseisen ongelman. Aina voi toivoa. Se vaan ei poista sitä ongelmaa, vaikka se siltä hetkittäin tuntuukin. Toivo on vain ensimmäinen askel ennen pettymystä.


*sob